Hän oli väliin kohdannut Gunnia hänen tullessaan siipirakennuksesta. Tyttönen oli ollut kiihkeästi liikutettu ja kiiruhtanut pois, ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa hänelle sanaakaan.
Mutta Elin rouva oli tyyni kuten aina.
— Ehkä hänelle tarjotaan hieman voimakasta ravintoa siellä, sanoi hän, — mutta me Herön naiset olemme aina kestäneet sellaista. Se on ollut meille tarpeen. Meillä on ollut niin paljon tehtävää.
— Ja rovasti on tyytyväinen häneen, lisäsi hän, — hän sanoo että Jumalan sana on sattunut hänen mieleensä. Arvelen että on parasta jättää hänet omiin valtoihinsa.
Pikku-Gunn aavisti hiukan mitä toiset keskustelivat hänestä ja iloitsi saadessaan olla rauhassa. Tämän jälkeen jumaloi hän hiljaisuudessa isoäitiä entistä enemmän. Hänestä oli niin turvallista nähdä hänen käyskentelevän tietänsä voimakkaana ja ilomielisenä, tietää voivansa luottaa hänen valppaaseen silmäänsä ja suojelevaan käteensä — turvassa kaikilta kysymyksiltä, joihin ei tahtonut vastata.
Pikku-Gunn tunsi kasvavansa sisäisesti noissa oloissa. Herön kartano tarjosi hänelle kodin, joka hänestä oli puhdasten sointujen läpitunkema pyhättö. Hän käyskenteli siellä niin turvallisena, riemukkaasti tuntien voimakkaan käden virittävän hänen sielunsa soittimet sopusointuun rannan ja meren perussävelten kanssa.
Totta oli, että hänellä oli paljon ajateltavaa. Tobine oli pyytänyt häntä tulemaan illoin vuorelle häntä tapaamaan. Hän oli luvannut Jumalan edessä täyttää hänen pyyntönsä.
Mutta hän ei ollut nähnyt häntä.
Niin oli Jumala varmaankin ollut hänelle armollinen ja suonut hänelle levon.
Tuo ajatus tuotti Pikku-Gunnille helpotusta. Aina aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli hän tuntenut olevansa vastuussa niin paljosta. Tuo tunne oli syventynyt hänen tarkatessaan ympärillään elettävää elämää, ja Tobinen viittaukset hänen sukunsa rikoksiin olivat saattaneet siihen synkemmän värityksen.