Hän ajatteli kaikkea, joka oli tuleva, hän sai aavistuksen odotettavissa olevista tuskista, jostakin suurenmoisesta, tuntemattomasta. Omituisen suloinen tunne täytti hänen mielensä ja samalla arkuus — hän olisi halunnut lentää lokkien kanssa vesille ja viipyä siellä kauan — —
Joka aamupäivä sai hän määrätyt opetustuntinsa Veran tykönä. Hänestä oli aina kuin pujahtaisi hän suljettuun maahan, missä vallitsi ainainen pimeys. Mutta pimeässä voi sinkoilla salamoita, jotka sytyttivät hänen sisimpänsä tuleen.
Usein valtasi hänet siellä melkein pelko, mutta hän ei ollut puhunut siitä kenellekään, sillä hän ei tahtonut luopua noista hetkistä. Mutta oli sentään ollut rauhoittavaa päästä jälkeenpäin tädin luo viinilehtiä kutomaan ja kuulemaan Jumalasta, joka oli kaikkein isä ja huolehti jokaisesta pienestä varpusesta.
Nyt oli täti poissa. Mutta nythän hän jo oli niin suuri, että hänen kaiketi piti tulla toimeen omin päin.
Hänen oli tullut tavaksi kohdella Veraa jonkinmoisella anteeksiantavalla kärsivällisyydellä. Voihan jokainen sen huomata, että Vera oli toisenlainen kuin isoäiti ja isä.
Mutta Veran olennossa oli kumminkin jotain, joka oli kuin ruokaa ja juomaa nuorelle kyllästymättömälle mielelle. Hänessä oli jotain meren kaltaista. Mitä Gunn kuuli hänen elämästään, se muistutti myöskin merta. Siksi rakasti hän häntä.
Kerran tuli tuomari heidän luoksensa ja oli hilpeällä mielellä ja laski leikkiä. — No, kuinkas käy, kysyi hän, — saatteko te hänet totutetuksi ihmistavoille? Nähkääs, hänhän on oikeastaan vain lintunen.
Silloin oli Vera vastannut aivan vakavasti:
— Minä noudatan persialaisten opetusohjelmaa — opetan hänet taistelemaan, ampumaan jousella — ja puhumaan totta.
Pikku-Gunn oli kauan mietiskellyt noita sanoja.