* * * * *
Rippikouluaika kävi Gunnille raskaaksi.
Rovasti oli sanonut että se oli paras aika koko elämässä.
Pikku-Gunn ei voinut saada sitä tunnetta, ja se seikka vaivasi häntä.
Varmaankin hän oli syntisempi kuin muut.
Oli kesä, ja lapset kokoontuivat kirkkoon.
Mutta kun Gunn istui siellä, valtasi hänet usein häpeäntunne. Hänen oli näet niin vaikea päästä tuosta lapsuudenaikaisesta tunnelmastaan, että suuri Jumala, joka oleskeli ulkona, oli hänen Jumalansa. Pieni Jumala, joka oli kirkossa, kuului rovasti Thymannille.
Ja lisäksi yksin virren säveletkin kuljettivat hänet ulos suuren
Jumalan tykö.
Usein hän istui alttaritaulua katsellen. Se esitti Jeesuksen kastetta. Todelliseksi tyydytyksekseen hän huomasi sen tapahtuneen avoimen taivaan alla. Korkean taivaankaaren suojassa oli hänet vihitty toimeensa. Gunn tunsi salaista iloa tuosta ettei hänkään ollut halunnut pieneen ummehtuneeseen kirkkoon.
Sitten tuli hän ajatelleeksi mitä Vera kerran oli sanonut, nimittäin että kirkko ja pappi kyllä voivat olla hyvät olemassa, mutta että jos hän tahtoi tietää minne maailman suuri viisaus oli kätketty, niin sisältyi se valtavaan rakennukseen, jonka taivas ja meri ja maa muodostivat. — - Suurella alttarilla tuolla ulkona olivat pyhät kirjat esillä… jokainen voi lukea niitä, eikä ihminen voinut mistään kuten niistä oppia elämään Jumalan kasvojen edessä.
Gunn oli alkanut mietiskellä niin monenmoisia asioita. Nuo nuorekkaat ajatukset eivät hellittäneet hevillä. Hän joutui syvyyksiin, jotka pelästyttivät häntä.