Hän pyrki huutamaan sen, mutta ääni petti, — se kuului vain kuiskeena.
Täti ei kuullut mitään. Hän nukkui. Silloin juoksi Pikku-Gunn pois, valkoinen yöpuku yllään.
Hän juoksi renkitupaan, hän halusi herättää Sörenin ja Kjeldin. Mutta heidän ei ollut helppo herätä.
He olivat juuri palanneet kotiin kalastamasta ja olivat vaipuneet sikeään uneen. Heitä ei haluttanut lähteä ulos. Ei kumpikaan heistä nähnyt mitään erikoista. He arvelivat myöskin, että kuikka siellä vain huuteli.
Mutta lapsi seisoi heidän edessään kuin nuhteleva Herran enkeli. —
Teidän täytyy tehdä se, mikä on oikein, — Jumala tahtoo sen!
Tuo karisti unet heidän silmistänsä. Sören sai tavallisen tarmonsa.
Äkkiä olivat he pukimissa ja ulkona.
Mutta he eivät saaneet Pikku-Gunnia palaamaan sisään vuoteeseen. Hän juoksi heidän edellään rantaan, ikäänkuin pakottaen heidät juoksemaan mukana.
Rantaan tultuaan näkivät hekin, mitä merellä oli tapahtunut. He näkivät kumoon kaatuneen veneen ajelehtivan vesillä ja erottivat juuri kaksi päätä mainingin harjalla.
Kjeld arveli ettei olisi helppoa päästä matkaan kuohujen keskitse.
Silloin pelästyi Pikku-Gunn, etteivät he tahtoisi ollenkaan lähteä. Siinä tapauksessa menisi hän itse veneeseen, hän tahtoi hukkua, kuten nuo tuolla kaukana.