Mutta silloin joutui vene vesille, kuin olisivat näkymättömät kädet lykänneet sen matkaan. Ja vasta nyt Sören heräsi täysin valveille. Pontevasti piteli hän peräsintä, huutaen komentosanansa kautta aaltojen kohinan.
Pikku-Gunn jäi seisomaan rannalle.
Ohut yöpuku hulmusi ja läpätteli tuulessa; hän ei huomannut sitä. Hänen katseensa oli kiintynyt veneeseen, joka kiisi eteenpäin, veden kohisten huuhdellessa keulaa ja partaita. Hän näki kuinka laineet singahtelivat sen ylitse ja kuinka rengeillä oli täysi työ ammentaessa vettä veneestä ja hoitaessa purjeita.
Mutta sekä Sörenillä että Kjeldillä oli tunne, että nuo ankarat lapsensilmät seurasivat heidän matkaansa. Ja näytti siltä, kuin tuottaisi se onnea. Vene kohosi ylös aallonharjoille, se pyörähteli sinne tänne hyrskyjen kiidättämänä, mutta sen retki kävi sittenkin yhä eteenpäin.
Mutta tyttö seisoi rannalla kasvot valkoisina, tuijottaen silmät avoauki ulapalle — sillä haaksirikkoutuneiden vene pyörähti ympäri joka kerran kun hyökyaalto tuli, ja joka kerran hän näki noiden kahden miehen taistelevan hengestänsä meren kanssa. Hän kuuli heidän hätähuutonsa.
Hän pani kätensä ristiin.
— Jumala, joka olet siellä ylhäällä, anna heidän tulla ajoissa, —
Sörenin ja Kjeldin — —
Nyt hypähti toinen pelastajista kannelle — tyttö näki käsiparin kurottuvan häntä kohden… Hän nosti ensin toisen, sitten toisen haaksirikkoontuneista alukseen.
Nyt kääntyivät he tulemaan rantaa kohden.
Silloin tunsi Pikku-Gunn, että häntä paleli. Hän juoksi kartanoon takaisin, nousi hiljaa portaita ylös ja pujahti huoneeseensa.