— Vai niin! sanoi Gunn. Hän mietiskeli millaista nyt tulisi, kun ei ollut ketään, joka voisi auttaa häntä.
Pikku-isä seisoi katsoen häntä — sillä hänen tukkansa kaartui niin miellyttävästi kasvojen ympäri… mutta silmät näyttivät itkettyneiltä.
Silloin kävi Pikku-isän mieli kiihkeäksi ja hänet valtasi väristys.
— Muistatko, sanoi hän väkinäisen leikillisesti, että kerran pienenä ollessamme lupasit minulle, ettet koskaan matkustaisi täältä pois… et koskaan menisi naimisiin, niin lupasit.
Gunn katsahti häneen hämmästyneenä ja hymyili heikosti.
— Annoinko sellaisen lupauksen… no sittenhän en voi sitä tehdä. Enkä ole ajatellutkaan mitään sellaista, lisäsi hän tyynesti.
Pikku-isä ei tahtonut voida kestää nähdä hänet niin välinpitämättömänä kaikkeen nähden, mikä kohisi hänen omassa povessansa. Nyt oli hänelle selvennyt, ettei hän välittänyt mistään muusta koko maailmassa kuin Gunnista.
Häntä harmitti nuo turhanpäiväiset sanat, jotka hän oli saanut sanotuksi. Hänhän olisi tahtonut sanoa niin paljon. Hän tahtoi että Gunn saisi tietää että hänestä olisi ihanin onni maailmassa, jos Gunn voisi hiukan ajatella häntä.
Mutta tyttönen ei käsittänyt mitään. Pikku-isä tunsi halua heittäytyä mereen.
Kalpeana ja arkana hän seisoi Gunnin edessä. Mutta sitä ei Gunn huomannut.