14.
Falck tuli odottamattomasti kotiin sinä iltana. Tavallisella kävelyretkellään puutarhassa tapasi hän Veran siellä istumassa.
Hän istui liikkumatonna, musta viitta yllään ja tuijottaen hämärään.
Falck meni hänen luoksensa. Hän oli itse hyvällä tuulella.
— Te istutte siinä synkkänä kuin yö, virkahti hän, — olette jo pitkät ajat pelotellut meitä kaikkia.
Vera pudisti päätänsä. — Yö on samettia, sanoo muuan runoilija… se on armelias ja sääliväinen… mutta sellainen en minä ole.
Hän katsahti Falckiin. — Kuinka te soititte kauniisti eilen! Mutta se oli kaameata… Kuulin sen sävelmän aikaisimmassa nuoruudessani — kerran, istuessani yksin kotona. Tiedättekö mitään niin alakuloista kuin sunnuntai-iltapäivä yksinäisyydessä, soiton kajahdellessa kaukaa?… Kuinka hyvin sen muistankaan! Juuri kun istuin kuunnellen, tunsin niin kalvavaa kaihoa päästä nauttimaan elämän ilosta. Ja nyt eilen oli kuin sama tunnelma olisi uudistunut jälleen.
— Niin, mutta se ei käy enää päinsä. Tulkaa vanhaksi, tyyneksi arki-ihmiseksi, kuten me muut!
Vera hymyili. — Kuinka voitte pyytää minua tulemaan vanhaksi, sehän on mahdotonta! Mistä johtuu, että ihmiset tulevat vanhoiksi? Minä en voi sitä ymmärtää!
— Siinä tuleekin muutos. Nyt on keksitty keino pitentää elämää. Pitää juoda hapanta maitoa.