Vera nauroi. — Ja sitten pitää varoa päivänvaloa ja öisin karaistua tulessa, niin tulee lopuksi aivan kuolemattomaksi… niinhän muinoiset kreikkalaiset väittivät.
Hän taputti Delfiniä, joka pisti kuononsa hänen käteensä. Sitten hän nousi ja nojasi tuomarin käsivarteen, ja he lähtivät kulkemaan puutarhan käytävää pitkin.
Äkkiä Vera pysähtyi. — Tiedättekö, minähän olen oikeastaan aivan haltioissani. Sitä tunnelmaa tarvitsee myöskin väliin. Juuri tänä iltana janosin niin kiihkeästi kulausta ilon viiniä, isosin palaa sen pyhästä leivästä… ja sitten te tulitte Delfinin kanssa tuomaan molempia. Kuinka ihanaa onkaan unohtaa hetkiseksi kaiken maailman hätä! — Sanokaa nyt jotakin!
Hän nojasi jälleen tuomarin käsivarteen ja he kulkivat hetkisen edestakaisin käytävissä.
Falck kertoi hilpeästi sekä rovastista että tohtorista ja uudesta apulaisestaan, joka oli alkanut soutaa niin usein Jeanette rouvan luo ja muutti mielipiteensä kaikista asioista, katseltuaan niitä hetkisen Jeanette rouvan kauneilla silmillä. — Sellaisia me miehet olemme, lopetti hän.
Vera nauroi. — Miehet, eikö se ole käsite, jonka merkitys vielä on epäselvä? Eikö sen myöskin pitäisi merkitä herruutta omaan itseen nähden? Ja sitä te ette saavuta, ennenkuin lakkaatte tavottelemasta sitä meidän suhteemme!… Edellinen on saavutettavissa! lisäsi hän merkitsevästi.
— Kas, kuinka te osaatte olla ilkeä! Te käyskentelette haavemaailmoissanne ja käytätte liian suuria mittoja… Silloin ei myöskään näe selvästi!
Veran ilme muuttui. — Miksi te aina palaatte siihen seikkaan?… Jos näkisi kaikki selvästi, silloinhan ei jäisi mitään etäisyyteen, — ei voisi odottaa mitään, ja odottaa täytyy!
— No niin, joko me nyt taas johduimme vakaviin asioihin… Mutta minähän unohdan että minulla on kirje ruhtinattarelle. — Hän otti sen esiin.
Vera otti sen, loi siihen katseen ja rutisti sen kokoon kädessänsä.