— Älkää kutsuko minua sillä nimityksellä! Häpeän, että olen syntynyt linnassa. Sen aateliuden, jonka Jumala on luonut, käy usein kuten Kristuksen, — se kidutetaan kuoliaaksi. Mutta niiden joukossa, jotka edustavat ihmisten suomaa ja kunniasijalle asettamaa aateliutta, voitte tavata maailman kurjimmat pedot, komeilevia elostelijoita, joiden koko elämä on pelkkää rikollisuutta!… Mutta minulle tuottaa onnea tieto että kerran kaikki hälyytyskellot soivat, ilmoittaen että suuri tilinteonpäivä on tullut…
Hän teki kiihkeän liikkeen, ja tikari, joka hänellä oli kiinnitettynä vyöhön, putosi maahan.
Falck kumartui ottamaan sen. Se oli damaskolainen tikari. Hän ihaili sen hienotekoista kultasilausta.
Mutta siinä oli ruma ruostepilkku — sen aikoi hän hieroa pois. Vera tempaisi tikarin hänen kädestänsä. — Ei se jouda pois — se on verta!
Sitten hän istuutui, käyden äkkiä aivan tyyneksi. — Istukaa, sanoi hän, — kerron teille jotakin.
— On jo myöhäistä! vastasi tuomari epäröiden. Mutta hän istuutui kumminkin Veran viereen.
— Rakkaus on kärsimystä — tiedättekö sen? kysyi hän.
— Tiedän, vastasi tuomari, — tiedän kyllä.
Vera jatkoi, ja hänen äänensä sointu kävi lempeän surulliseksi.
— Minä olen rakastanut… ja joka kerran se on tuottanut kärsimystä.
Niin kohtasin Mishka Vladigan… ketään en ole rakastanut kuten häntä.
Tulin hänen vaimoksensa…