— Siinä kaupungissa, jossa me asuimme, oli salainen yhdistys johon kuului henkilöitä, jotka taistelevat oikeuden puolesta. Me kuuluimme siihen molemmat. Sitten ei Mishka enää tahtonut kuulua siihen, — hänellä ei muka ollut aikaa. Jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta sitten joutuivat johtajat kiinni. Toiset heistä ammuttiin, toiset rääkättiin kuoliaaksi. Ymmärsimme että meidät oli annettu ilmi, mutta ilmiantajan jäljille ei kukaan päässyt.
— Silloin minä vannoin hakevani hänet käsiin. Kohotin käteni taivaalle ja vannoin kuolemanvalan.
— Sinä yönä, jolloin meillä piti olla suuri kokouksemme olin saanut tietää jonkun hiipineen salin takana olevaan salakammioon. Minä hiivin hänen jälkeensä. Mies, joka seisoi siellä oli varattuna paperilla ja kynällä, kirjoittaakseen muistun kaikkien nimet.
— "Sinäkö siellä olet, Mishka?" kuiskasin minä.
— Hän vastasi kieltävästi, harmistuneena siitä että oli joutunut kiinni.
Vera oli vaiti hetken ja istui leikiskellen tikarilla.
— Käsitättekö, Mishkani se oli, hän, jota rakastin yli kaiken maailmassa! Ja minä rukoilin Herraa Kristusta vahvistamaan käteni. Hän teki sen. Mutta kun Mishka makasi verissään, polvistuin hänen viereensä. "Pikku Mishka, sydämeni lemmitty", sanoin minä hänelle, "kiitä nyt Jumalaasi, että hän säästää sinua antamasta ilmi enemmän viatonta verta!…" Hän ei tehnyt sitä — hän käytti ne muutamat minuutit, mitkä hänellä oli jäljellä, hakeakseen tikarini ja haavoittaakseen minua sillä. Se tuottaa minulle yhä vielä kipuja.
Hän kääntyi tuomariin päin ja nauroi — heleästi ja tyynesti.
— Älkää naurako tuollaiselle! pyysi Falck ehdottomasti.
— Miksikä ei? Voi kärsiä niin että tuska täyttää katseen ja polttaa sydäntä — ja samalla nauraa kylmää ja kovaa naurua.