Nuo ajat olivat jo kauan sitten ohitse. Kulta ja komeus oli mennyttä kalua. Nyt oli suvusta enää jäljellä yksi ainoa poika. Tämä oli Hesekiel Jarlsvik, joka eleli Herön kartanossa.
Hänen isoisänsä aikoina oli koko tuo suuri maatila metsineen myyty pois suvun hallusta. Ja hänen isänsä oli saanut käyskennellä tuossa suuressa tyhjässä talossa, jossa oli niin pitkät käytävät ja leveät portaat.
Hänen vaimonsa oli kuollut varhain, niin että hän sai kulkea siellä yksin, haluttomana työhön, kaihoten vain saada elää kuten hänen edeltäjänsä. Lopuksi oli hän ruvennut juomaan.
Kolkkoa oli elanto Jarlsvikissa, palvelijoita oli siellä tuskin ollenkaan. Kerrottiin että isäntä piteli pahoin molempia lapsiansa.
Kun sitten ehdittiin niin pitkälle, että hänen olisi täytynyt luovuttaa loput omaisuudestansa muille, pelastautui hän naittamalla tyttärensä sille miehelle, jonka kanssa oli tehnyt kaupat. Ja niin hän oli jäänyt entisille teloillensa.
Mutta näihin aikoihin katosi neljantoistavuotias Hesekiel eräänä yönä.
Hänen sisarensa oli lähettänyt hänet Heröhön. Hän tahtoi pelastaa pojan siitä elämästä, jota nyt elettiin Jarlsvikissa.
Sillä onnea ei hän suinkaan ollut saavuttanut, tuo jalo, nuori Sigrun Jarlsvik. Ihmiset tiesivät kertoa, että hänen isänsä oli pakottanut hänet tähän avioliittoon, ja että hän oli myöntynyt pelastaaksensa heidät molemmat häpeästä ja säästääksensä suvun nimeä.
Hänen miehestänsä kerrottiin, että hän oli ihminen, jonka jäljissä seurasi onnettomuus. Usein ei häntä nähty, ei kukaan ollut kohdannut häntä muulloin kuin hämärissä tai yöllä. Silloin seurasi häntä aina musta koira. Mutta kukaan ihminen ei ollut nähnyt sitä koiraa päivällä.
Hän oli tullut kaukaa pohjoisesta. Toiset sanoivat että hän oli suomalainen. Hän oli kookas mies ja kaunis katsoa, ja hänellä oli miellyttävä käytöstapa. Mutta hänen katseensa oli synkkä. Kenenkään ei onnistunut saada selville mistä hän oli tullut, mutta kaikki olivat vakuutetut että hän oli tehnyt jotain pahaa. Hän ei kernaasti näyttäytynyt suuremmassa seurassa.