Melkein heti hän oli alkanut juopotella appensa kanssa. Ja elämästä kartanossa kerrottiin kammottavia juttuja.
Oli onni Sigrun Jarlsvikille että hän sai ainoastaan yhden lapsen. Tämä oli poika, ja hän sai suvun nimen Hesekiel. Hän oli ihmeellinen lapsi, sanoivat ihmiset. Melkein syntymästään saakka hänellä oli ollut niin ankara kasvojen ilme, kuin olisi ollut harmistunut kaikesta mitä näki.
Sissel muori, joka oli ollut Jarlsvikin kartanossa, tiesi kertoa monenmoista niiltä ajoin.
Kun poika oli noin viisi, kuusi vuotta, kuoli hänen äitinsä.
Tämä oli ollut vuoteen omana koko syksyn.
Kukaan ei tiennyt, mikä häntä vaivasi.
Hän tahtoi että vuode muutettaisiin akkunan luo. Siinä lepäsi hän pitkät pimeät yöt, kasvot käännettyinä kohden taivasta. Hän odotteli, eikö aurinko saapuisi. Hän olisi halunnut nähdä sen ennen kuolemaansa.
Viime iltana, jolloin hän eli, tuli pikku Hesekiel kiiruusti hänen vuoteensa ääreen. Hän oli saanut isältään kymmenäyrisen. Aamulla aikoi hän mennä ostamaan sillä jotakin äidille.
Äiti ei tarkannut hänen puhettansa.
— Hesekiel, sanoi hän, — pikku lapsukaiseni!