Gunnin silmät kyyneltyivät. — Minusta on vaikeata, että ihmiset ovat niin vähäpätöisiä ja pahoja! Minun mielestäni me olemme pahoja kaikki tyyni.
Hän nousi ja läksi huoneesta.
Hetkisen vallitsi siellä hiljaisuus.
Sitten jatkettiin siitä, mihin leikki oli keskeytynyt.
* * * * *
Kreivitär Hardenflethillä oli mukanaan poikansa, nuori kreivi Holger. Tämä oli aluksi laskenut leikkiä siitä että hänen äitinsä oli niin ihastunut tuohon kylmäluontoiseen pohjan neitoon. Hänen mielestänsä oli hänessä jotain kuuran tapaista, — jotain vielä heräämätöntä.
Mutta kun kreivi eräänä päivänä palasi metsästämästä vuonkauriita, oli hän nähnyt hänet laaksossa, jyrkillä kallioilla kiipeilemässä. Hän oli silloin tarkannut, kuinka solakka ja notkea hän oli, kuinka hänen ihonvärinsä muistutti valkoista helmeä ja kuinka ylväs hänen suunsa ilme oli.
Ihmeellisintä oli, ettei hän ollenkaan kiinnittänyt huomiota kreiviin. Hän tuijotti hänen ohitsensa silmin, joiden vertaista kukaan ei liene nähnyt. —
Ei ainoakaan noista nuorista tytöistä ollut vaatetettu niin yksinkertaisesti kuin hän, mutta häntä verhosi luontoperäisen ylhäisyyden kuninkaallinen kaapu. Niin, eiköhän kaikilla maailman kuningattarilla olisi ollut syytä toivoa olevansa vaatetetut niin hyvin kuin hän?
Eräänä päivänä selveni kreiville myöskin, mikä hänet erotti ympäristöstä. Tuo valkean hohde ei ollut kuuraa, se oli puhtautta. Hän oli hennointa, mitä kreivi koskaan oli nähnyt. — — —