Holger oli keksinyt hänelle uuden nimen. Hän nimitti häntä Gunnriksi. Hän oli sattumalta nähnyt tuon nimen eräässä vanhassa anglosaksilaisessa kirjassa. Se merkitsi sotajumalatarta.
Hänestä se sopi niin hyvin, ja hän sai toisetkin puolellensa.
Gunn nauroi heille, — sillä eihän se nimi soveltunut hänelle ollenkaan.
Holger haki hänen katsettansa. Se oli kirkas ja tyyni. Näytti siltä kuin kreivi ei olisi pitänyt siitä.
Yö oli tyyni. Keveitten pilvien takaa tuikkivat tähdet. Hitaasti putosi yksi niistä alas loistavana kaarena ja vaipui valkoiseen sumuun. Sitten seurasi useampia, tähti tähden jälkeen, kimmeltävänä sateena.
Kaikki pysähtyivät katsomaan. Gunn kulki muutaman askeleen eteenpäin.
Kreivi Holger seurasi häntä.
— Toivokaa, sanoi hän hillitysti, — toivokaa sitä, joka teitä lähestyy, joka ei rohkene mitään, on pelkkä unihaave… Toivokaa sitä, ja se toteutuu!
Gunn katsoi häneen, aluksi aivan pelästyneenä.
— En ymmärrä teitä, sanoi hän hiljaa. Hän painoi päänsä alas, kuin miettien.