Kun hän jälleen katsahti ylös, ei hänen katseensa enää ollut niin tyyni ja kirkas. Lempeänä kohtasi se pikaisesti kreivi Holgerin katsetta, mutta väistyi jälleen.
Sitten hymyili Gunn. — Ei, en uskalla, sanoi hän hiljaa. — En toivo koskaan itselleni mitään.
Toiset lähestyivät heitä, ja sitten jatkettiin matkaa.
Ilma uhkui vielä päivän lämpöä ja siinä väreili voimakas kukkastuoksu, joka vaikutti melkein huumaavasti.
Kreivitär väsyi, käytiin hetkiseksi istumaan. Heidän ympärillään seisoivat puut unisina, tummina. Latvojen yläpuolella kuulsi vaalea kullanvälke.
Gunn istui hiukan erillään muista. Holger oli äänetön. Hänen katseensa oli kiintynyt Gunnin muodon ääriviivaan, joka kuvastui heikosti hohtavaan ilmaan. Hän seurasi jokaista Gunnin liikettä.
Kullanvälke sammui. Varjot laskeutuivat tummina ja lempeinä heidän ylitsensä.
Holger pyrki tavottamaan Gunnin katsetta. Hän olisi tahtonut kohdata sen nyt juuri — mutta hänen toiveensa ei täyttynyt.
— Täällä on niin alakuloista, sanoi kreivitär, nousten paikaltaan. —
Lähdemme ehkä kotiin.
Erottaessa saattoi Ida Gunnia hänen ovellensa, sulki hänet syliinsä ja tyrskähti itkuun — mutta sitten hän hillitsi mielensä ja hymyili hänelle.