— Et tiedäkään, kuinka viehkeä olet ollut tänä iltana, kuiskasi hän. — Se sinussa juuri on niin ihmeellistä, ettet sinä koskaan ole siitä tietoinen. Ethän sinä milloinkaan usko meitä! Mistähän se johtunee?
Gunn hymyili, vastaamatta mitään. Täällähän oli tapana aina puhua tuollaista. Ei Pikku-isä olisi koskaan sanonut mitään sellaista. Siksi oli Gunn vakuutettu ettei se ollut totta.
— Niin, lisäsi Ida vastauksena omiin ajatuksiinsa, — ja sitten sinulla on pukimena jotain, joka puuttuu meiltä muilta.
Nyt nauroi Gunn, luoden katseen pukuunsa. Ida pudisti päätänsä. — Se on viehättävä — kuin joutsenpuku… mutta en minä tarkoittanut sitä.
Surumielisesti hymyillen nyökkäsi hän ja läksi.
Kun yö saapui uninensa, oli Gunn olevinaan tuntemattomassa maassa.
Raskaat kultaportit johtivat sinne. Joku oli avannut ne hänelle…
Nyt näki hän, että se oli kreivi Holger… He kulkivat yhdessä. Heitä
ympäröivä salaperäisyys lumosi heidän ajatuksensakin…
Seuraavana päivänä kulki hän vielä tuon unen huumeessa. Hän pujahti tiehensä, hänen täytyi uskoa se merelle, öljypuumetsälle. Siellä hän kohtasi kreivi Holgerin, joka alppimetsästäjän pukimissa käyskenteli pitkää alppisauvaansa heilutellen.
Siitä ei huume parantunut.
Sitten hän kohtasi hänet melkein aina, kun meni hakemaan yksinäisyyttä.
Nuo päivät kuluivat kullanhohtavassa loisteessa. Tuntematon maa, josta hän oli uneksinut, oli siirtynyt öljypuumetsään.