— Istukaamme täällä hetkinen!
Gunn aikoi jatkaa matkaansa, mutta Holgerin ääni tenhosi hänet, niin että hänen täytyi noudattaa hänen tahtoansa.
— Katsokaa, kuinka täällä on komean juhlallista, jatkoi hän.
Auringonlaskun hohde ympäröi heitä, kuin olisi kaikki maa ollut verhottuna ruusuköynnöksiin. Taivaanrannalla ne yhtyivät, hehkuen kuin tulessa. Kaikki maa oli hiljaisen riemun vallassa.
Holgerin ääni vapisi. Hän oli kiihkeä ja hurmaantunut.
— Taitanko taivaallisen ruusun, ojentaakseni sen teille?
Täyteläisimmän, punaisimman kaikista?
— Niin, tehkää se, vastasi Gunn vienosti hymyillen. Veri kohosi hänen poskiinsa, mutta sitten hän kävi aivan kalpeaksi.
Holger istui tuijottaen häneen. Ehdottomasti valtasi hänet hartaan kunnioituksen tunne — sillä hänestä oli kuin tyttösen täydellinen kokemattomuus, hänen hento viattomuutensa ja mielenpuhtautensa, yhtyneenä hänen luontoperäiseen ylevyyteensä, tänä iltana olisi ilmennyt tavallista loistokkaammin ja häikäisevämmin.
Teepöydässä oli kerrottu, että hän läksisi isänsä kanssa viikon päiviksi vuoristoon.
Se ei saanut tapahtua.