Gunn ei sanonut mitään, hymyili vain, ja hänen silmänsä kävivät haaveellisiksi, tummiksi. Hän toivoi vain että kuluva hetki jatkuisi ainiaan, ikuisesti. Mutta tietysti hänen täytyi lähteä matkaan.
Holger istui hetkisen vaiti. Hän ajatteli, että nyt täytyi tapahtua muutos. Heidän tähänastinen suhteensa oli tarjonnut hänelle ennentuntematonta viehätystä, mutta nyt ei hän enää kauemmin voinut tyytyä siihen.
Rakkauden sanaa ei ollut vielä lausuttu heidän keskenänsä. Mutta kaikki oli ollut sen kuvakirjoitusta. Huumaantuneina, autuaallisina olivat Gunnin ajatukset siinä löytäneet leponsa.
He istuivat molemmat ääneti. Gunnin mielen täytti kiihkeä, riemukas levottomuus.
Silloin ryhtyi Holger jälleen puhumaan. Mitä hän sanoi, sitä ei Gunn tiennyt, — hän kuunteli vain hänen äänensä sointua. Hänestä se tunki syvälle hänen sydämeensä.
Hän yritti jälleen lähteä, mutta ei voinut. Hän painoi päänsä alas.
Silloin kohotti Holger hänen kasvonsa itseään vasten, pakottaen tyttösen suuntaamaan katseensa häneen.
Gunn koetti hymyillä, mutta ei voinut.
Päivä oli ollut kuuma; lämpö väreili vielä ilmassa. Maasta ja lehvistä kohosi makea haju, linnut alkoivat hiljaa sirkutella.
Gunn nojasi taapäin penkkiä vastaan ja veti huulet puoliavoimia syvään henkeä. Väsymys valtasi hänet äkkiä.