Holger nousi levotonna paikaltaan, kulki muutaman askelen ja tuli jälleen hänen tykönsä. Hän ei pyytänyt, mielenjärkytyksissään hän lausui vaatimuksen.
— Teidän täytyy jäädä tänne! Ette saa matkustaa, — sehän on mahdotonta!
Gunn katsahti häneen pelästyneenä ja vetääntyi hiukan kauemmaksi.
Holger muuttautui lähemmäksi, tarttui hänen käsiinsä ja piti ne kiinni.
— Salli minun tunnustaa sinulle: minä olen tavotellut rauhaa, ja sen olen löytänyt sinun luonasi! Olen tavotellut vapautta; sinä olet riistänyt sen minulta, — sinulle kuuluu nyt kaikki, mitä minussa on! Anna minulle hiukan korvausta! Ei, älä anna vähän, anna paljon, kuninkaallisesti!
Neuvotonna nousi Gunn nopeasti paikaltaan. Holger pidätti hänet.
— Meidän täytyy mennä katsomaan auringonlaskua… ja soittoa. — Hänen äänensä katkesi, hänen silmänsä olivat tummat, loistavat. Hän karttoi katsoa Holgeriin. Mutta Holger tavotti hänen katseensa.
— En tahdo katsoa aurinkoa, vaan sinua yksin, en tahdo kuunnella muuta kuin sinua.
— Mutta Holger, äitinne kutsuu teitä!
Hänen hieno, voimakas kätensä veti Gunnin takaisin penkille.
— Sitä en minä kuule. Kuulen ainoastaan sen, mitä sinä et sano!