Hänen kasvoillansa oli hän lukenut hänen sydämensä salaisuuden, jota ei
Gunn itsekään ollut tiennyt ennen tätä hetkeä.
Pelästyneenä virkkoi Gunn: — Mutta Holger, jos ne tulevat hakemaan teitä täältä…
— Ei kukaan voi löytää minua… Kuule, valkoinen joutsen, ylväs Gunnr, vaalea stella borealis, olen olentoni syvimmästä syvyydestä lausunut sinulle kysymyksen — sydämesi on kuullut sen. Tahtooko se vastata minulle?…
— Sydämessäni asuu kesytön haukka, jonka siipeä kaiho kannattaa. Se lentää sinun luoksesi; kesytä se, tyttöseni!
— Pieni kylmä tyttö, miksi niin muutut? Mikä on vuodattanut lämpöä katseeseesi ja huulillesi?
— Pieni nukkuva tyttönen, oletko herännyt?… Kohtasitko kesyttömän haukan, joka oli lentoretkellä? Otitko sen kiinni? Ottiko se sinut ja toi sinut herrallensa?…
Gunn ei voinut vastata sanaakaan. Hänen sydämensä sykki kuultavasti. Koko hänen olentonsa valtasi riemu niin huumaava, että se tuntui kuin tuskalta.
Hänen äänensä vaipui hiljaiseksi muminaksi: — Onko tämä onnea? Luulin kokeneeni sitä ennenkin, mutta opinkin tuntemaan sen vasta nyt!
— Älä matkusta pois! rukoili Holger.
Gunn ei vastannut.