Holger kumartui kohden tyttöstä, jonka ripsissä riippui kyynelkarpaloita. Hänen hengityksensä hiveli Gunnin posken untuvaa ja hän puhui matalalla, katkonaisella äänellä: — Sinä… sinä et rakasta minua kylläksi… olet kulkenut täällä niin pitkän aikaa minua näkemättäkään — ja nyt et rakasta minua kylläksi!
Silloin kohotti Gunn katseensa häneen, lausuaksensa koruttoman, kiihkeän tunnustuksensa. — Rakastan kyllä, Holger! äännähti hän hiljaa, hellästi. Koko hänen sisin olentonsa väreili noissa sanoissa. Ehdottomasti hän teki liikkeen kuin tarttuaksensa Holgerin käteen — silloin pusersi Holger hänet intohimoisesti povellensa.
Kreivitär palasi katsomaan minne he olivat joutuneet.
Gunn tempaisihe nopeasti irti, meni häntä vastaan ja painoi päänsä hänen povellensa.
— Kysykää Holgerilta selitystä, kuiskasi hän.
Holger lähestyi heitä. Hän oli kalpea ja hämmennyksissään.
Hän ei ollut ajatellut ajaa asiaa tähän tapaan — ei ainakaan näin äkkipikaa.
Mutta hänen täytyi samana iltana seurata äitiään ja Gunnia tuomarin luo.
Turhaa kiirettä, turhaa juhlallisuutta — mutta tuo oli niin hänen äitinsä tapaista.
* * * * *