Gunn kohotti lasiansa. — Tietysti se ei ollut Holger, sanoi hän.

He istuivat ääneti. Gunnin käsi leikitteli lasilla ja käänsi sen hitaasti niin, että kuun valo sattui siihen…

Äkkiä hän pani lasin pöydälle ja nousi.

He kulkivat kotiin kautta hiljaisen, surumielisen yön, ja kuu verhosi heidät säteisiinsä ja tuhannet tulikärpäset kiiluivat heidän ympärillään. Vaieten kulkivat he kumpikin.

Oli jo myöhäistä, kun he tulivat kotiin. Gunn lupasi mennä heti levolle.

Hän paneutuikin vuoteeseensa, mutta nukkua ei hän voinut.

Hän ei käsittänyt, mikä häntä piti valveilla. Ei ollut tavallista, että mikään häiritsi hänen untansa.

Että tuo nuori mies oli ollut Holgerin näköinen, sen oli hän jo unohtanut.

Mutta hän tunsi selittämätöntä levottomuutta. Oli kuin olisivat hänen ajatuksensa hänen tahdostansa riippumatta pyrkineet selvyyteen jostakin, kuin olisi jokin hämärä seikka lakkaamatta pyrkinyt esiin niistä hänen mielensä syvyyksistä, joista hän ei tiennyt mitään.

Hänen rintaansa ahdisti. Lopuksi ei hän enää saanut tarpeeksi ilmaa.
Hänen täytyi nousta.