Mutta huoneessa tuntui tukahduttavalta. Hänen täytyi lähteä ulkoilmaan.
Hän meni rantajyrkänteelle. Meri lepäsi siinä, hiljaa kuiskaillen, rinteen juurella. Hän hengitti syvään, nauttien sen suolaisesta raikkaudesta, ja hänestä oli kuin olisi ilman mukana seurannut jotain sen syvästä äärettömyydestä. Nyt oli hänestä, kuin olisi kaikki jälleen ollut kohdallaan.
Sen tiesi hän ennestään. Niin oli aina ollut kotonakin. Kun hän pääsi meren tykö, oli kaikki hyvin.
Tuolla kelluivat hotellilammikon joutsenet. Nekin olivat pyrkineet tänne. Ne uinuivat pää siiven alla…
Hän meni kauemmaksi, missä vesi kohisi maanalaisissa käytävissä, ja hän tunsi kuinka kalliopohja vapisi hänen jalkojensa alla. Vaahtopyörteiden hyrske, hurja, raikas tohina — nuo raikkaat, tutut äänet soivat hänelle rauhaa. Hän kävi niin tyynen väsyneeksi, kotoinen hilpeys täytti hänen mielensä.
Hän nautti luonnon suurenmoisuudesta, avarasta näköpiiristä.
Hän tuli ajatelleeksi, mitä Falck oli kertonut läheisen luostarin munkeista. Lukiessaan jokapäiväisiä rukouksiansa eivät he koskaan unohtaneet San Franciscon [Pyhän Fransiscuksen] ylistyslaulua… Gunn hymyili, kohotti hitaasti kätensä ja mumisi: — Ole ylistetty ilman ja tuulen ja aavan meren tähden! Niin, ole ylistetty meren tähden!
Hän palasi rannasta niin raikkaana ja virkeänä, niin terveen väsymyksen vallassa. Nyt aikoi hän palata sisään nukkumaan.
Mutta häntä halutti juosta ensin hiukan matkaa tietä ylöspäin, — tuota kukkulan yli vievää ihanaa tietä, jota he tavallisesti käyskentelivät, kun hän oli Holgerin kanssa aamukävelyllä…
Öljypuumetsä houkutteli häntä. Uhkean komeana se peitti jyrkännettä.
Hiljaa sipisivät sen silkkilehdet — — —