Ja entä mahtavat pähkinäpuut! Häntä halutti nähdä ne kuutamolla. Eläväin jättiläisten kaltaisina ne siinä ylenivät, käännellen ja väännellen oksiansa, ikäänkuin voimiensa ylenpalttisuudella vallattomasti leikiskellen. Kuin viinistä juopuneina levittivät ne mahtavat käsivartensa, — tahtoen ehkä sulkea syleilyynsä koko tuon ihanan maan!…
Gunn kiiruhti eteenpäin. Kuinka hän piti tästä lempeästä vilpeydestä! Ja kuinka suloista olikaan oranssituoksun täyttämä ilma! Se huumasi hänet…
Hän tuli ajatelleeksi keuhkotautista nuorta tyttöä, jonka kanssa hän oli matkustellut Sveitsissä. Nyt käsitti hän hänen katseessaan kuvastuvan kauhun, epätoivoiset yritykset kuoleman torjumiseksi. Hän ymmärsi ne nyt, kun elämä ympäröi häntä rikkain antimin ja hän tunsi sen ihanuuden!
Hän aikoi mennä rotkoon, jossa Holgerin ja hänen oli tapana kävelyretkillä istua levähtämässä.
Juuri ennenkuin hän tuli kohdalle, missä tie teki äkillisen käänteen, hän pysähtyi. Kuului ääniä. Hänen oli nopeasti käydessänsä tullut kuuma, mutta äkkiä hän tunsi verensä jähmettyvän. Holgerin äänikö se oli?
Joku naisääni mainitsi Gunnin nimen ja nauroi hyräillen:
Et lon lon laire
Et lon lon la
Oublions tout ça!
[Ja ram tam taa
Ja rallalaa
Tuon kaiken unho saa!]
Nyt kuuli Gunn Holgerinkin äänen. Se yhtyi loppusäkeeseen, naurunsekaisena, hiukan epäselvänä: — Mais vite, oublions tout ça! [Nopeaan, tuo kaikki unhoon!]
Silloin jatkoi Gunn nopeasti matkaansa tienkäänteen toiselle puolelle.