Siellä näki hän Holgerin istumassa, polvellaan nuori nainen, jonka Gunn oli nähnyt vaunuissa.
He nousivat äkkiä. Gunn ymmärsi että he olivat juovuksissa kumpikin.
Nuori nainen kiiruhti pois hotellia kohden. Holger lähestyi Gunnia muuttunein kasvoin.
— Kuinka sinä olet joutunut tänne? kysyi hän tuikeasti. — Minä saatan sinut kotiin.
Silloin näki Gunn hänet toisessa valaistuksessa kuin koskaan ennen. Hän näki hänen ivallisen, säälimättömän katseensa, näki suun ympärillä ilmeen, joka saattoi hänet peräytymään — omituisen liehakoivan hymyn, jota hän ei ollut nähnyt koskaan, ja joka loukkasi häntä.
— Tämäpä on ihmeellistä, mumisi hän, voimatta uskoa silmiänsä.
Mutta epäilemättä se sittenkin oli Gunn, joka seisoi hänen edessään niin suorana, niin kirotun tyynenä majesteettisuudessaan…
Mutta kyllähän asian silti saisi järjestetyksi…
— Salli minun tulla saattamaan sinut kotiin! Älä nyt ole Gunnr, puhui hän hymyillen. — Ole pikku Gunn, — käsitä nyt, ettei tämä ollut mitään vaarallista. Kaikki riippuu vain siitä, miltä kannalta tuollaiset asiat käsittää.
Gunn nyökkäsi. — Niin kyllä! Mutta älä koske minuun!