Aamuhetken vaihtelevassa valossa aukeni hänen ympärillään tuo ihmeellinen maa, yltäkylläisyyttä uhkuvana. Aidan takana rehottivat aloe-, viikuna- ja akanttipensaat. Hänen ystävänsä, hopeanharmaat öljypuut, keinuttelivat pitkiä oksiansa tuulessa. Mutta hän ei nähnyt niitä. Akaasian uinuvat lehvät hivelivät hänen poskeansa. Hän ei tuntenut sitä. Hänen huomionsa oli keskittynyt mereen. Hiljaisina, syvinä vyöryivät sen aallot rantaan. Hänestä oli kuin ne olisivat ivanneet häntä siitä että hän voi seistä tässä niiden partaalla ihmistä ikävöiden… että hän voi unohtaa ne oman pienen surunsa tähden! Mitä merkitsikään ihminen ja kaikki hänen turhanpäiväiset huolensa! — —
Silloin heräsi koti-ikävä hänen mielessänsä. Se tulvehti esiin kuin sielun hätähuuto. Hän huomasi äkkiä olevansa vieraalla maalla. Hän ei tuntenut sitä. Outoa oli hänelle täällä kaikki — outo Holgerkin. Hän oli hänelle muukalainen mies, jota hän ei tuntenut.
Hän heittäytyi maahan ja kätki kasvot käsiinsä…
Silloin tulivat hänen luoksensa kaikki kotoiset muistot, joiden hän oli antanut häipyä unhoon… Ne tulivat kuin häntä pelastamaan. Hän näki edessään isoäidin. Hän näki myös kylmän, raikkaan kotimeren, jonka yläpuolella lokki lentelee hurjasti huudellen, viklan juoksennellessa iloisena maata pitkin… Hän näki Herön kartanon rannikon, kaikkine pienine aaltoineen, jotka virta synnyttää… Ne tulevat kuin pienet valkoiset linnut, ei kukaan tiedä, mistä…
Ja hän näkee oman valtavan merensä ja lapsuutensa joutsenet, jotka tulevat merituulen mukana pitkinä, valkoisina parvina — — —
Hän tahtoo palata kotiin, näkemään jälleen kaikki vanhat tutut! Täällä ei häntä tunne kukaan! — —
* * * * *
Hän nousi vaivoin pystyyn, meni sisään ja hiipi edelleen käytävää pitkin. Hän kuunteli tuomarin ovella, kuuli että hän vielä oli valveilla ja meni sisään.
Hän katsoi tuomarin kasvoihin ja pelästyi niiden ilmettä.
Sanaakaan sanomatta viittasi Falck kädellään.