Gunn riensi hänen luoksensa. — Isä, tiedätkö sen jo? — Ja tyrskähtäen kiihkeään, hillittömään itkuun hän heittäytyi hänen povellensa.
Hänen surunsa kouristi tuomarin sydäntä. Tuollaista itkua ei hän ollut nähnyt koskaan, — niin lohdutonta, niin toivottoman haikeata, — ikäänkuin tuo lapsukainen olisi vajonnut tuskien maahan, mistä ei ollut pääsyä.
Falck istui kalpeana ja liikkumatonna, omituisen avuttomana, keksimättä ainoatakaan lohdun sanaa. Hän istui vain nivelien hiljaa hänen tukkaansa.
Hänen mieleensä oli tullut muisto — muisto siitä yöstä, jolloin Herön
Gunvor läksi hänen luotansa.
Hänestä oli, kuin olisi hän nyt kokenut tuon kaiken uudelleen. Hän ei voinut olla vertaamatta Holgeria itseensä. Holger oli kunnoton ja tarmoton kuten hän itse. Äkkiä hän tunsi säälivänsä tuota miestä, jota ei ollut koskaan ennen voinut sietää.
Ja hänen pikku Gunninsa — ei, onni suosi häntä sittenkin.
Nyt nousi tyttönen ja seisoi hänen edessään, pyyhkäisten tukan otsastaan.
Hän seisoi niin puhtoisena ja ylväänä auringon ensi säteiden kultaisessa valossa. Gunvorin otsa hänellä oli ja hänen syvä katseensa. Ei koskaan hän ollut vielä ollut niin hänen näköisensä kuin nyt.
Tämä yö oli lapsesta luonut naisen. Nyt oli olemassa uusi Herön Gunvor.
* * * * *