Gunn seisoi hiljaa silmänräpäyksen. Sitten hän polvistui tuomarin eteen, otti hänen kätensä ja suuteli sitä.
— Isä, sanoi hän hiljaa, selvästi, — lähtekäämme täältä! Palatkaamme kotiin! Emmekö lähde huomenna? Huomispäivänä! toisti hän kiihkeästi.
Falck nyökkäsi myöntävästi.
Seuraavana aamuna oli tuomarilla tärkeä keskustelu kreivittären kanssa, joka joutui epätoivoihinsa. Matkatuumasta ei mitenkään saanut tulla totta, ei Holgerin eikä Gunnin itsensä tähden.
Eikä hän voinut uskoa, että Gunn voisi tosissaan sellaista ajatellakaan. Hän pitäisi kyllä huolta siitä, että tyttönen tulisi jälleen järkiinsä.
Lempeänä ja äidillisenä nouti hän Gunnin puheillensa. Olihan Holger tosin rikkonut, mutta sehän oli sovitettavissa.
Että Gunn käsitteli asiaa tuohon tapaan, se oli — jos niin sai sanoa — melkein ylenmääräistä arkatuntoisuutta. Tunsihan kreivitär yhteiskunnan hienoimpaan hienostoon kuuluvia naisia, joiden mielestä yksin naisellekin voi suoda anteeksi hairahduksen, jos se vain pysyi salassa…
Gunnin ei pitänyt käsittää häntä väärin, — eihän hän tahtonut kieltää Holgerin syyllisyyttä… mutta kävihän häntä silti hiukan puolustaminenkin, ja pitihän Gunnin käsittää, että häneenkin nähden voitiin olla eri mieltä. Kun nuori tyttö sillä tavoin kuljeksii ja vaeltelee ypöyksin, voi se antaa aihetta epäilyksiin… Vanha ruhtinatar oli ollut ihmeissään kihlauksesta…
Pikku Gunnin piti ymmärtää, että hän menettelyllään saattaisi itsensä epäsuotuisaan valoon — — —
Kreivitär lopetti esityksensä huomauttamalla, että elämä ei sietänyt liikaa tarkastelua. Se oli säälimätöntä, se oli kauheata, vääryyttä täynnänsä. Täysin onnelliseksi ei kukaan voinut tuntea itseään muutoin kuin mielenhuumauksessa. Gunn oli nyt selvennyt huumauksestaan, siinä kaikki, — ja niin kävi aina lopuksi. Vähitellen sitten kaikki kääntyisi parempaan päin. Hän voi olla vakuutettu, että rakkauteen isketty haava jälleen kasvaisi umpeen, kun hän ehtisi tottua elämän vajavaisuuksiin, — se kävisi ehommaksi entistänsä — — —