Lopuksi huomasi kreivitär puheensa turhiksi. Silloin hän alkoi itkeä.
Mutta kyyneleet eivät auttaneet enempää kuin sanatkaan.
Gunn oli istunut aivan vaiti. Nyt katsahti hän ylös. — Kaikki on lopussa, sanoi hän haikeasti. Ja hänen suunsa ponteva ilme osoitti että hänen päätöksensä oli järkkymätön.
Nyt tuli Holger sisään. Hän pysähtyi ovelle. Hermostuneesti siveli hän viiksiänsä. Hän näki kuinka veri valahti Gunnin poskille.
Silloin meni hän hänen luoksensa, täysin tyynenä, hymyillen kaunista, itsetietoista hymyänsä. Hänen äänessänsä ei ilmennyt mitään arkuutta.
— Sinä suot anteeksi, eikö niin? Eihän se ollut, kuten olisi pitänyt… Mutta meitä ohjaavat niin monet salaiset voimat… lohduttaudun sillä, että kaikki oikeastaan on seuraus jostakin, joka ei riipu omasta tahdostamme…
Hän meni lähemmäksi Gunnia. Hänen kasvojensa ilme muuttui, käyden herttaiseksi, melkein lapsellisen tunteelliseksi.
— Kuinka voitkaan ajatella lähteä luotani? Tiedäthän itse niin hyvin, että olet ainokaiseni… Muistatko, kuinka meidät täällä eräänä päivänä ristittiin Lohengriniksi ja Elsaksi! — Tiedät kyllä, että minua ei voi auttaa mikään joutsen, ellet sinä auta! — —
Gunn ei vastannut.
Holger kävi hiukan kärsimättömäksi.
— Miksi pitää käsittää kaikki niin juhlalliselta kannalta… oikeastaanhan ei mikään itsessään ole mitään. Kaiken merkitys riippuu siitä, miten sen käsittää. Ja eiköhän liene hiukan vaikea ratkaista, kuka tässä maailmassa on oikeassa ja kuka väärässä…