Nyt katsoi Gunn häneen. — Te olette oikeassa, sanoi hän. Ja hän toisti sieluttomasti hymyillen Holgerin sanat: — Ei mikään itsessään ole mitään. Kaikkihan riippuu vain siitä, kuinka sen käsittää…
Hänen huulensa olivat kuivat, hän ei saanut sanotuksi enempää.
Hän nousi. Hänen oli niin sanomattoman katkeraa kuulla Holgerin puhuvan tuolla tavoin… Ja lisäksi vielä kaikki tuo, mitä hänen äitinsä oli selitellyt — — —
Hänestä tuntui kaikki niin lohduttoman rumalta. Hän oli kuin menehtymäisillään tuskaansa.
Holger oli huomannut hänen ilmeensä muuttuvan ja ymmärsi mitä se merkitsi. Hänen silmiinsä tuli kuin karaistun teräksen välke. Sirosti kaartuvissa kulmissa näkyi säälimätön värähdys, katseen käydessä tuikeaksi.
Hän huomasi tenhovoimansa menneeksi. Gunn seisoi hänen edessään välinpitämättömänä, vapautuneena. Hänen oli vaikea käsittää, että tuo oli sama pieni tyttö, jolle hän oli kuvastunut niin suurena.
Äkkiä hänessä heräsi halu kiusata Gunnia. Hän alkoi tehdä ivaa itsestänsä, heidän suhteestansa.
Silloin meni Gunn hänen luoksensa. — Älä sano enempää, Holger, pyysi hän vienosti. Hän ojensi hänelle kätensä.
Sitten meni hän isänsä luo ja istui koko aamupäivän katsoen ulos akkunasta — silmissä tuikea tuska… kuin katsoen jotain etäisyyteen häipyvää.
Hän oli saanut verisen iskun, haavan, joka ei elinpäivänä parane, vaan puhkeaa yhä uudelleen verta vuotamaan.