Tyynen luotettavana astui hän esiin, ojentaen Gunnille kätensä yli merten. Ja Gunn tarrautui siihen kiinni, kuin pelastusta hakien…
Silloin hänelle äkkiä ilmestyksen tavoin selveni, mitä Hesekiel oli aina pikku pojasta saakka säilyttänyt povessansa. Oli kuin hän nyt vasta olisi käsittänyt hänen hiljaisen ihailunsa, oivaltanut nuo tuhannet pikkuseikat, jotka olivat tapahtuneet hänen tähtensä, jotka hän oli pitänyt hyvänänsä kuten ilman, jota hengitti… Mitä hyvyyttä, hienotuntoista huomaavaisuutta, mitä hellävaraisia ajatuksia olikaan hänelle omistettu, kiitoksen sanaa pyytämättä!
Ehdottomasti hän tuli ajatelleeksi tuota kertaa, jolloin he seisoivat yhdessä jäämeren sumua tarkaten — ja Hesekiel pyysi häntä menemään, ettei se saavuttaisi häntä.
Hän vavahti. Se oli sittenkin saavuttanut hänet!
Mutta nyt vasta hän käsitti, mitä tuskaa oli tuottanut hänelle käytöksellään — eihän hän ollut omistanut hänelle ainoatakaan ajatusta.
Nyt oli hän siitä niin pahoillaan — nyt tiesi hän miltä tuntuu kokea sellaista.
Hänen oli aika palata kotiin — senkin tähden.
Mutta kuinka voisi hän sovittaa entiset? Eihän hän voinut tehdä sitä!
Hesekiel ei ikinä unohtaisi, että hän oli unohtanut hänet. Sen hän kyllä tiesi…
Ja mihinkään tuollaiseen ei hän itse enää koskaan antautuisi! Siitä oli hän myöskin selvillä. Hänen käsitteensä rakkaudesta ja rakkauden onnesta oli muuttunut kauhun kuvaksi. Sen muisteleminen sai hänen kasvonsa kalman kalpeiksi.