Isä Hesekiel silmäili tutkivasti noita nuoria tarmokkaita kasvoja.
Sitten laski hän kätensä hänen päähänsä.
Tietysti hän sai lähteä. Eikä hänen olisi tarvinnut noin raastaa päästäkseen matkaan, sillä olihan isä itse ajatellut että kaikkeen, mitä hänen poikansa halusi oppia, olisi kyllä varaa.
Isä Hesekiel käsitteli asiaa kevyesti ja hilpeästi. Hän laski leikkiä ja naurahteli. Eihän poikasen pitänyt huomata hänen arvanneen, mitkä hänen vaikuttimensa oikein olivat.
Mutta että hän halusi ylioppilaaksi! Miksi halusi hän oppineeksi, hän, vapaan meren mies! Oliko hän miettinyt, miltä tuntui joutua pois tuosta suuresta juhlasalista, jossa hän oli herra ja työntekijä — ja haaveilija?
Silloin näki Janine muori, että puna valahti yli Pikku-isän kasvojen eikä hän voinut vastata sanaakaan.
Isä Hesekiel ei kysellyt sen enempää. Sekä hänen että Janinen tuli kiiru saada poika matkaan. Hän tahtoi matkustaa heti.
Koko illan hän istui katsellen toisten puuhaa. Itse ei hän voinut ryhtyä mihinkään. Päätöksen teko oli ollut raskas työ, joka oli lamauttanut hänen voimansa.
— — Elin muorin luona oli hän myöskin käynyt. Tämä oli ensin katsonut häneen ihmeissään, oli sitten hymyillyt ja nyökännyt hänelle, ikäänkuin olisi hyvin oivaltanut, mitä hyötyä siitä voi olla — — —
Pikku-isä puristi kätensä nyrkkiin: sen hän tiesi, että hän tahtoi tulla noiden hienoisten kaupunkilaisherrojen vertaiseksi, joille Gunn ehkä jakeli hymyilyjään — — —