Ainoa olento, johon Hesekiel siellä voi turvautua, oli varsa.
Niiden kokemusten perusteella, joita poikanen oli tehnyt viime aikoina, katsoi hän että se oli parempi kuin kukaan ihminen. Kun hän kuuli sen vienon hirnunnan, kävivät hänen kasvonsa hymyileviksi. Kun se seisoi hänen luonansa, katsoi häneen ja siveli hiljaa hirnuen silkoista turpaansa hänen käsiinsä, hakien sokuripalaa — silloin oli hän onnellinen.
Eräänä päivänä se myytiin.
Että isä oli voinut tehdä siten — se saattoi Hesekielin pelkäämään häntä entistä enemmän. Hän oli alkanut kutsua häntä Thorer Branteksi, kuten kaikki muut.
Siitä päivästä saakka oli hän alkanut oleskella rannassa Lydrikin luona. Tämä oli heikkomielinen poika, joka asui tallissa ja oli jonkunmoinen renkipoika.
Hän oli tullut taloon muutamia vuosia sitten, kukaan ei tiennyt mistä. Monet olivat nähneet Thorer Branten pitelevän häntä pahoin. Sanottiin että hän oli hänen oma poikansa.
Hesekiel näki että tuolla pojalla oli vielä pahemmat päivät kuin hänellä itsellänsä. Siksi tuli hän hänen ystäväksensä.
Hän seurasi Lydrikiä kaikkialle, — metsästämään pöllöjä ja hakemaan kalliojyrkänteiltä kotkanpesiä. Lydrik oli näet varsin ovela. Hän haki käsiinsä poikaset, sillaikaa kun kotkat olivat anastamassa kalat saukoilta. Hän tiesi myöskin että pöllöt tekivät pahaa tuhoa haahkoja hävittämällä.
Hän osasi salaa hiipiä niiden kimppuun, kun he milloin näkivät niitä istumassa kallio-onkaloissa, tuijottaen heihin suurin, valon sokaisemin silmin.
Aina kun he palasivat kotiin tuollaisilta retkiltä, saivat he selkäsaunan Thorer Brantelta.