Lopuksi katsoi Hesekiel saaneensa kyliänsä tällaisesta elämästä. Hän tuumiskeli, eikö voisi ottaa mukaansa sitä vähää minkä omisti ja lähteä tiehensä, jonnekin, mistä kukaan ei voisi löytää häntä.
Mutta hän epäröi, sillä silloin iskisi Thorer varmaankin Lydrikin kuoliaaksi.
Eräänä iltana oli hän yksin rannassa.
Mereltä tuli kylmiä tuulenpuuskia. Oli pakoveden aika, ja kuutamo valaisi pitkähköä, koleata rantaa, jota laineet huuhtelivat, kohoten niin korkealle, että vaahtoviiru välkkyi paaluhuoneen alla.
Mutta ylhäällä vuorella istui joku kuiskaillen — varmaankin kaikesta siitä pahasta, mitä kartanossa puhuttiin jok'ikinen päivä.
Silloin kuuli Hesekiel samassa jotain ihmeellistä ylhäältä ilmasta, jotain, joka kajahti niin kirkkaalta ja pehmoiselta ja vienolta.
Tuo ääni tunki hänen sydämeensä. Hän muisti kuinka hänen äitinsä kerran oli laulanut hänelle. Hän alkoi itkeä.
Samassa tuli Lydrik. Hän pani kätensä ristiin ja katsoi ylös.
— Taivaan urut soivat, sanoi hän.
Mutta mäkituvasta tuli ihmisiä ja ne jäivät katsomaan ylös ilmaan.