Kaikessa ystävällisyydessä hän pisteli häntä pistelemistään päivät päästään. Hän nauroi itse itselleen, ja samaten teki Svein — aluksi.
Sillä yhden pistoksen kyllä kestää, mutta yhä uudistuvina käyvät ne tukaliksi.
Mutta nekin puolestansa saattoivat Sveinin käsittämään elämän toisella tavoin kuin ennen. Siten Irmild pakotti Sveinin ryhtymään luonnossaan jälleen viljelemään sitä, mikä oli turmeltunut Irmildin käsissä.
Väliin voi tulla päivä, jolloin Svein näki Herön Gunvorin lepäävän edessään kalpeana ja kylmänä… ja hänestä oli kuin ojentaisi Gunvor hänelle kätensä… kuin olisi se, mitä hän sittemmin oli kokenut, ollut hänelle kuritukseksi, niin että hän oli tullut paremmaksi — — —
Nuo muistot palasivat tavallisesti hämärissä päivällisen jälkeen, ja ne toivat mukanaan tunteen, että se, mikä hänessä oli ollut parasta, ei ollut vielä tykkänään tukahtunut.
Kun Irmild tuli tuomaan kahvia, liukui kaikki pois…
* * * * *
Irmild oli lopuksi luopunut ajatuksesta herättää Sveinin sydämessä rakkauden jälleen voimakkaaseen eloon. Nyt alkoi hän hakea jotain pientä viatonta huvia.
Hänellä oli tosiaankin huonot ajat: kaikki oli raskasta ja pitkäveteistä ja mieltäahdistavaa. Nuorin lapsi oli sairas eikä näyttänyt aikovan parata koskaan. Hän loi nyt katseita itään ja länteen, mutta mistään ei näkynyt valon välkähdystä. Silloin pujahti hän eräänä päivänä tiehensä koko touhusta. Svein ei ollut kotona. Hän harhaili koko iltapäivän omia teitänsä.
Illan suussa oli hän tullut vuorelle, joka yleni suolaamoniemen takana, ja hän oli jo varsin hyvällä tuulella. Paistoihan päivä yli kaiken maailman!