Irmild kävi äkkiä kalman kalpeaksi. Ennen tuntematon tuska vihlaisi hänen sydäntänsä — - —
— — Jos tuo mies laskisi jalkansa hänen niskaansa… mikä nautinto, ajatella sitä! Hän saisi voimassaan tehdä hänelle mitä vääryyttä ikinä tahtoi. Eikö hän, Irmild Torgersen, ollut yhtä hieno rouva kuin kuka muu tahansa? Eikö hän käyskennellyt täällä korkeakantaisin kengin ja silkkisukin?… Kyllä häntä kelpaisi katsella.
Nyt nousi Hesekiel veneeseen.
Jospa hän vain joskus maailmassa saisi tuon nuoren miehen soutamaan itseään! — — —
Tuuli kuiskaili, aallot loiskivat, hänen mielensä valtasi syvä alakuloisuus. Hän istui maahan itkemään.
Myöhään illalla läksi hän kotiin. Hän kulki paisuvan virran rantaa pitkin. Silloin oli kuin pyörteiden hyrske olisi saanut hänenkin verensä kuohuksiin. Hänen silmänsä hehkuivat, hän riensi juosten eteenpäin.
Mutta tultuaan kotiin hän istui hiljaa ja liikkumattomana ja antoi lasten pitää huolta itsestänsä.
Hänestä tuntui, kuin olisi Herra purkanut vihansa myrskyn hänen ylitsensä. — — —
* * * * *
Seuraavana päivänä sai Irmild tietää että Hesekiel oli palannut äskettäin kotiin, että hän oli ollut kaksi vuotta kaupungissa ja tullut ylioppilaaksi, ja että häntä oli kovin kehuttu siitä että hän oli ehtinyt omistaa niin paljon oppia niin lyhyessä ajassa.