Siihen aikaan tuli seudulle muuan nuori maallikkosaarnaaja nimeltä Tronsen. Tämä pelasti Irmildin. Hän tunsi saatanan juonet, tiesi hänen tavottelevan Irmildiä ja puhaltavan tuliliekkejänsä hänen kasvoihinsa.
Sentähden oli hän tullut ja kantanut hänet mukanansa Jumalan luo. Hän opetti hänelle että Jumalan voima on heikoissa väkevä. Hän tuli hänen ystäväksensä ja vartioksi häntä, hän oli kuin pakopaikka, missä Irmild sai juoda Jumalan rakkauden tulta. Hän todisti hänelle, ettei hän enää ollut hylätty syntisraukka, vaan Saaronin ruusu.
Hänelle oli jälleen koittanut Herran armonaika.
Sitä kesti kokonaisen vuoden. Silloin täytyi Tronsenin matkustaa pois. Ja jälleen oli, kuin olisi Jumala vetänyt kätensä hänestä pois. Hänen täytyi koettaa vaeltaa tietänsä omin neuvoin.
Mutta mitä hän siihen voi, ettei Herra ollut suonut hänelle kestävyyden armolahjaa.
Talven kuluessa sattui läheisyydessä useita haaksirikkoja. Tohtorin taloon tuli paljon vieraita merimiehiä.
Noihin muukalaisiin nähden oli niin omituista. Ne liikuttivat aina hänen sydäntänsä. Hänestä oli aivan kuin kapteeni ja perämiehet kaikki tyyni olisivat muistuttaneet tuota englantilaista lordia, joka kerran hänen lapsena ollessaan oli oleskellut täällä huvipursineen.
Nyt ei hänelle myöskään enää jäänyt aikaa käydä rukouskokouksissa. Eihän se liene ollutkaan niin välttämätöntä. Olihan hän Herran armon huomassa. Herra tunsi hänen heikkoutensa eikä hänen tarvinnut unohtaa syntisyyttään. Päinvastoin voi hän aina kuljettaa sitä mukanansa ja ajatella sitä.
Kun suuressa kuunarilaivassa pantiin toimeen tanssiaiset, ei hän mitenkään voinut vastustaa halua mennä sinne.
Herra ei ollut antanut hänelle kestävyyden armolahjaa.