Hyvä oli, että hänellä oli paljon toimimista, paljon ajattelemista.
Väliin voi hän muistella oloansa pikku lapsena, kun hänen äitinsä läksi hänen luotansa. Syvä, sammumaton kaipaus saada kiintyä johonkin ihmiseen, omistaa hänelle sydämensä, voi jälleen herätä hänen povessansa.
Voimakkaiden pohjamaininkien tavoin liikehtivät lapsuuden muistot hänen mielessänsä.
Ne voivat vaikuttaa häneen niin valtavasti että hän päivätyönsä päätyttyä ei voinut mennä kotiin, vaan laskeutui rantaan, nosti veneensä purjeet ja läksi vesille. Siellä viipyi hän sitten, kunnes koko luonto asettui lepoon ja taivas ja maa sulivat yhteen himmeänä sinenä.
Silloin oli niin lohdullisen, niin virvoittavan hiljaista. Laineet vain loiskivat hiljaa kivien välitse ylös ja jälleen alas.
Hänestä oli miellyttävää lepäillä tuota kuunnellen.
* * * * *
Eräänä iltana, kun hän oli mennyt rantaan ja oli juuri päästänyt venenuoran, seisoi rouva Irmild Torgersen hänen edessänsä.
Hän säpsähti. Hän ei tiennyt, kuinka rouva Torgersen oli voinut siihen ilmestyä, niin kevyet olivat hänen askeleensa olleet.
Hänellä oli yllään vaalea kesäpuku, ja hän oli laskenut heleänpunaisen päivänvarjonsa alas olallensa.