Ensiksi joutui Hesekiel ihmeisiinsä siitä että hän näytti niin nuorelta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin läheltä. Hän tiesi hänen olevan seudun hienoimpia rouvia, ja ikää lienee hänellä kyllä ollut jo paljonkin.
Hän tuli jälleen katsahtaneeksi rouva Torgerseniin. Hänellä oli niin kirkkaat ja alakuloiset silmät. Hitaasti loi hän katseita ympärilleen…
Melkein huomaamattaan kiinnitti Hesekiel jälleen veneen rantaan.
Silloin kosketti rouva Torgersen häntä kädellänsä — se oli niin läpikuultava ja hieno.
— Älkää kiinnittäkö venettä, sanoi hän nauraen. — Haluaisin veneretkelle!
— Minähän saan puuhata kaiken päivää, lisäsi hän. — Tahtoisin sinne, missä on aava ulappa ja meri hyrskyilee. Tahdon olla ulkona koko yön.
— No, Jumalan kiitos! naureskeli hän, juosten veneeseen.
Silloin täytyi Hesekielin irroittaa nuora, mutta kernaasti ei hän tehnyt sitä.
Rouva Torgersenin katseessa oli jotakin, joka ikäänkuin kosketti häneen.
Se tuntui hänestä vastenmieliseltä. Mutta täytyihän hänen kaiketi soutaa hiukan matkaa, — olisi kai häpeä kieltäytyä sitä tekemästä.