Hän työnsi veneen rannasta ja tarttui airoihin. Pitkien aironvetojen kiidättäminä he liukuivat kauas ulapalle.
Rouva Torgersen nojasi taapäin veneen perässä huokaillen mielihyvästä — — kuinka olikaan ihanaa elää!
Hän tarkkasi soutajansa pään muotoa, hänen niskaansa… Jo kaukaa hän tuntisi hänet tuosta hartioiden itsetietoisesta nykäyksestä…
Hän kumartui laidan ylitse ja heilutti venettä. Kirkkaasti kuvastuivat nuo helakat värit ja hänen kalpeat kasvonsa päivänvarjon veripunaiseen taustaan.
Hesekiel istui äänetönnä. Kerran tuntui hänestä kuin pyrkisi rouva Torgersen kiinnittämään hänen katseensa itseensä. Hän tunsi itsensä kuin turvattomaksi. Hän piti vaarin katseistansa ja istui suorana, huulet puserrettuina yhteen.
Auringonlasku läheni. Lounaasta tuli pieni vihuri. Sitä halusi hän koettaa. Hän pystytti purjeet.
Hiljaisen tuulen kuljettamina he liukuivat eteenpäin luotojen välitse, missä laineet loiskahtelivat kallioihin kevyeen, pehmoisesti.
Ulompana ulapalla kimmelsi meri kultaisena ja häikäisevän sinisenä. —
Tuonne kauas! sanoi rouva Torgersen, silmäillen Hesekieliä naurahdellen.
Hesekiel kartteli hänen katsettansa.
— Mitä kummia, — miksi te katsotte minua tuolla tavoin? kysyi rouva
Torgersen hillityllä äänellä ja naureskeli jälleen.