Hesekiel ei vastannut, vaan puristi kulmansa syviin ryppyihin.
Irmild rouva näki taipumattoman lujuuden, joka kuvastui hänen kasvoillansa. Se huumasi häntä. Hän muuttihe lähemmäksi ja tarttui Hesekielin käteen.
— Nähkääs, minä osaan povata. Olen myöskin kaiken elinaikani ollut utelias. Nyt tahdon katsoa teidän kädestänne, millaiseksi teidän rakkautenne tulee… Onkohan se synkkää vai riemukasta? Tai ehkäpä kammottavan ihanaa ja vaarallista? Sellainen viehättää naisia enin!
— Älkää olko niin kauhean ankara, pyysi hän nauraen. — Minähän aivan unohdin, kuinka vaarallista on vesillä nimittää asioita niiden oikealla nimellä…
Hesekiel oli kääntänyt veneen ja ohjasi suorinta tietä kotiin.
— Miksi teette niin? kysyi Irmild rouva lempeästi. — Teidän pitää tietää, että minä pidän merestä, kun se joutuu liikkeelle — — —
Hän loi katseen selälle päin. — Mutta on parasta päästä suojaan, sillä ensi yönä tulee kova ilma — myrsky on jo tulossa. — — Soudatteko minut huomenna rovastilaan?
Hesekiel ei vastannut. Eikö hän ollut kuullut tuota kysymystä?
— Onko teistä sääli murhaajia? kysyi rouva Torgersen hetken kuluttua.
— Minusta on sääli kaikkia ihmisiä.
Hän tuli liikutetuksi omista sanoistansa. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiansa.