He olivat perillä. Nopealla, notkealla liikkeellä hypähti Irmild rouva maihin. Hän pysähtyi katsomaan kuinka Hesekiel kiinnitti veneen. Hän pelkäsi että jo oli ehtinyt tulla kovin myöhäistä, — ja eikö se ollut Hesekielin syy?
Silloin hänen kaiketi täytyi saattaa hänet kotiin.
Irmild rouva sai koko matkan jutella yksin. Hesekiel ei tullut sanoneeksi mitään, eikä hän myöskään tiennyt oikein mitä hänen pitäisi sanoa. Väliin oli näet hänen seuralaisensa murheellinen, väliin iloissaan…
— Täyttäkää lupauksenne! sanoi hän nauraen, kun he erosivat veräjän sisäpuolella. — Tulkaa huomenna päivälliselle, niin taitan niskat kanalta teidän tähtenne. Svein on matkoilla ja minä olen niin alakuloisella mielellä! — Ja hänen silmänsä kyyneltyivät jälleen.
Hesekiel ei ollut luvannut kerrassaan mitään, eivätkä he olleet edes puhuneetkaan mistään käynnistä. Mutta nyt täytyi hänen ennen lähtöänsä lupautua tulemaan.
Kotimatkalla hänet jo valtasi katumus. Hän mietiskeli, mikä hänet oikein oli saanut antamaan tuon lupauksen. Rouva Torgersenin äänessä oli jotain, joka häiritsi hänen mielenrauhaansa.
Hän pysähtyi. Nyt oli hän kuulevinansa sen jälleen. Se oli hiljainen ja verhottu, mutta siinä oli kuin salattua hehkua.
Rouva Torgersenin mennessä sisään oli Hesekiel mieltymyksellä tarkannut hänen leijailevaa käyntiänsä — mutta vielä valtavammin vaikuttivat häneen hänen silmänsä.
Astellessaan nyt kotia kohden, näki hän ne jälleen, ikäänkuin ne olisivat seuranneet hänen mukanansa… Ei, hän ei tahtonut ajatella niitä…
Hän ei tiennyt mitään Irmild Myrlandista. Hän tiesi vain että tuo nainen oli lääkärin rouva, kaikkialla arvossa pidetty ja aina kauniisti puettu. Hän oli nähnyt hänet usein matkalla vierailulle rovastin ja kamariherrattaren luo…