Irmild istuskeli veneessä salaperäisen houkuttelevana. Oli kuin jokainen hiljainen kosketus olisi riistänyt Hesekieliltä osan hänen tahdontarmostansa. Nuo kiinteät, alakuloiset katseet — hän ei voinut kestää niitä. Hänkö oli tuon surumielisyyden aiheuttaja? —
Mielenliikutuksesta vavisten hän tunsi kuinka hän himoitsi tuota, joka houkutteli ja väreili Irmildin silmissä, hänen huulillaan, koko hänen olennossaan. Eikö ollut kuin tahtoisi Irmild ottaa häntä kädestä ja viedä hänet elämän juhlaan?
Miksi pitäisi hänen aina käyskennellä ulkopuolella?…
Oli kuin himmentävä huntu olisi estänyt häntä näkemästä selvään. Hänellä oli jokaisen yhdessäolon jälkeen sellainen tunne vielä kauan jälkeenpäin — — —
Eräänä iltana, kun he keinuelivat hiljaisilla vesillä, oli hänestä kuin olisi hän joutunut virtaan, mistä kukaan ei voinut häntä pelastaa.
Hämmästellen hän mietti, kuinka vähissä hänen vastarintansa oli ollut, mutta seuraavana hetkenä nautti hän siitä että oli Irmildin vallassa. Hänestä tuntui suotavalta, ettei Irmild välittäisi hänen arkuudestaan ja kylmäkiskoisuudestaan.
Virta kuljetti heitä mukanansa. Varmaankin se vei heidät liian pitkälle — mutta hän jättäytyi sen vietäväksi, kuin tunnelman tenhoissa että kaikki riippui vain virrasta — kaikki tyyni.
Irmild istui äänetönnä.
Vesi loiski hiljaa veneen ympärillä, kuin kuiskien rakkaudesta — sen kärsimyksistä, sen suloisuudesta!
Hän katsoi Hesekieliin. Tuo pitkähkö katse sai nuorukaisen kasvot kalpenemaan. Silloin hymyili Irmild.