Hesekiel kulki kuin unen haaveissa. Irmild puhui ihmeellisiä sanoja karkeloidessaan. Sitten hän otti esiin pienen oksan ja löi häntä sillä:
"Taikoihini sinut loitsin, nuorukainen sorea, tahdollani taltutan…"
Tuohan oli pelkkää pilaa ja hulluttelua, senhän Hesekiel kyllä ymmärsi.
Hän pujahti tiehensä ja ohjasi askeleensa koivuhakaan.
Hänen mielensä täytti huumaava olemassaolon riemu. Hän halusi nauttia elämästä. Riemukkaana täytti tuo vaatimus hänen mielensä, vaientaen kaiken, mikä teki vastarintaa.
Mutta seuraavana hetkenä oli tuo tunnelma jo haihtunut.
Hän kuljeskeli koivujen keskellä. Niiden siro lehdistö vilvoitti hänen otsaansa, ja sen lomitse kimmelsi ulappa vaaleana ja aavana. Tuo näytelmä vuodatti rauhaa hänen mieleensä.
Silloin kuului ruohikosta rasahdus. Siinä seisoi Irmild, kuvastuen selvästi kullahtavaan ilmaan, kullanhohtoisena itsekin, kuin illan ruskosta muovaeltuna.
Hesekiel katsoi hänen suutansa. Sen pitkä siro viiru taipui omituisen alakuloisesti, kuin pyytäen ja karttaen. Hänen mielensä heltyi niin tuntehikkaaksi… Hän erotti hänen solakan vartensa vaalean, ohuen puvun alta, näki niskan valkean kaarroksen… tarkkasi, kuinka puna kohosi hänen poskillensa, kuinka katse kävi pohjattoman valtavaksi. — — —
Hänen voimansa oli lopussa.
Äkkiä oli Irmild hänen luonaan puun alla.