— Ikävöin niin saada omistaa jonkun rakkauden, sanoi hän alakuloisesti, painautuen häneen.
— Suutele minua! kuiskasi hän kiihkeästi.
Silloin teki nuorukainen sen. Veri tulvahti niin voimakkaasti hänen sydämeensä että häntä huimasi. Ilma kävi kuin kullahtavaksi sumuksi. Hän ei puolustautunut enää.
Torgersen oli nähnyt Irmildin menevän koivuhakaan. Hän meni hänen jälkeensä ja huusi häntä. Heidän täytyi lähteä kotiin. Hänen itsensä täytyi lähteä virkamatkalle, ja pikku Svein oli sairas.
Irmild raivostui nähdessään hänen tulevan. Hän ponnahti pystyyn ja heristi nyrkkiä.
— Mitä touhua tuo nyt on! Ei, nyt tämä on minusta jo aivan liikaa!
Hän nauroi. — Kuuletko mitä elämää hän pitää aivan turhan takia! Tuollainen vanha ukonrähjä… Minä hullu en ymmärtänyt parempaa, kun otin hänet… typerä ja herkkäuskoinen kuten olin… En ole koskaan ollut häneen täyttä totta rakastunut…
— Kiiruhdanhan minä, minkä ehdin, huusi hän Sveinille.
— Mitä minä siihen taidan, että poika on sairas, mumisi hän ja painautui jälleen silmänräpäykseksi Hesekielin syliin.
— Nyt hän on täällä, kuiskasi hän. — Tunnin kuluttua hän on lähtenyt.
Tule!