Ja poissa hän oli.
Hesekiel oli noussut ja seisoi kuin huumaantuneena. — Minä tulen! oli hän kuiskannut Irmildin jälkeen. Sillä miks ei hän menisi? Eikö hänelläkin ollut oikeuksia? Pitikö hänen iäisesti käydä yksin maailmassa, sydän isoovana, toivottomana? —
Tuolla ulkona maailmassa vaelteli hän, joka oli unohtanut hänet toisen miehen tähden, eikä hän ollut koskaan — ei edes täällä kotona — ajatellut lapsuudentoveriansa, joka suri itsensä melkein kuoliaaksi. Mutta nyt sai sureksiminen olla lopussa — — —
* * * * *
Hesekiel oli mennyt kotiin, omaan pieneen huoneeseensa.
Hän seisoi kynnyksellä aikoen jälleen lähteä.
Sisällä huoneessa istui Janine muori ja luki ääneen: — Autuaat ovat, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, sillä he ravitaan… Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan!
Hesekiel tunsi iskun sydämessään. Hänelle kuvastui kaukaisuudesta unelma, jota hän kerran oli tavotellut: että hän eläisi elämänsä kuin hänen kasvojensa edessä — —
Ja hän tunsi että hänen sydämessään uinaili vaatimus häneen itseensä nähden, hänen oman itsensä tähden; hän näki, kuinka ihana se oli ylevässä ankaruudessaan — — —
Siinä hän nyt seisoi, taistellen tuskallisesti omaa itseänsä vastaan.
Halu nauttia elämästä täytti valtavana koko hänen olentonsa.