Syvyydessä kävi kohina. Hän seisoi kuunnellen putouksen pauhua, katsoi kuinka pyörteiden voima mursi kaiken vastarinnan, pirstoi vuorestakin paloja. Hänestä se tuntui tempaavan hänetkin mukaansa ja jauhavan hänet hajalle — — — kaikki hänen sisimmässään lysähti kokoon ja joutui tuuliajolle. —
Hän palasi jälleen todellisuuteen — täällä ei hän voinut viipyä.
Hän nousi ylämaalle. Sieltä näki hän meren. Mutta ei hän sietänyt katsella sitä. Hän ei tiennyt minne mennä. Hän meni syvemmälle metsään.
Joki kohisi yön hiljaisuudessa — tuli tuulenhenkäys, vikla vihelteli, ja täällä kasvoi suolaheinää ja hienoja sananjalkoja — — —
Hän heittäytyi maahan. Hyvä Jumala, kuinka siellä oli ihanaa! — —
Mutta kauan ei hän viihtynyt sielläkään. Hän kuuli kuiskeita yötuulessa. Hän ei kestänyt kuulla mitä ne sanoivat.
Hän ponnahti pystyyn, katsoi kelloa ja läksi kulkemaan alaspäin nopein askelin.
Sanaton tuska täytti hänen mielensä. Hän kuuli sisimmässään äänen, joka vaati häntä olemaan oma herransa. Ei ainoakaan nainen saisi riistää häneltä hiventäkään hänen itsekunnioituksestansa.
Pian oli hän saapunut veräjälle. Hän oli kulkenut niin nopeaan, ettei ollut huomannut mitään, ei edes sitä että hän oli kohdannut Torgersenin, joka oli pysähtynyt ihmeissään ja katsonut hänen jälkeensä.
Hän hiipi eteenpäin ja katsoi sisään. Verhot eivät olleet vedetyt akkunoiden eteen. Kuinka kaunista tuolla sisällä olikaan — niin väririkasta ja himmeästi valaistua silkkiverhoisilla lampuilla ja nurkassa palavalla kullahtavan punaisella amppelilla.