Hän tempaisi veräjän auki ja syöksähti sisään. Irmild tuli häntä vastaan avosylin.
Hesekiel syleili hänen polviansa ja hänen silmänsä kyyneltyivät. —
Minä en tule! kuiskasi hän.
Irmild nauroi hänelle ja pusersi hänet povellensa. — Kuinka olet viipynyt!
Hänen suunsa ilme kävi kuin hurjaksi. Kapeat, tulipunaiset huulet värähtelivät, tulisina, janoisina. Hän kumartui Hesekieliä kohden ja suuteli häntä uudelleen ja yhä uudelleen.
Silloin pakeni hän takaisin samaa tietä kuin oli tullut. Tietämättään oli hän jälleen joutunut virran reunalle.
Mutta hän ei kuullut sen kohinaa. Hän tuijotti eteensä silmät avoauki, ikäänkuin näkisi jotain kammottavaa — —
Oliko suvun onnettomuus purkaantunut hänen ylitsensä? Herra on kiivas Jumala — aikoiko hän etsiskellä isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen? —
Hän, Hesekiel Jarlsvik, joka tahtoi määrätä oman kohtalonsa, oliko hän päättänyt tulla toisen orjaksi? —
Hän laski kätensä kasvoillensa. Hän häpesi kiveä, jonka vieressä seisoi, joka pensasta ja puuta… merta, joka oli tuntenut hänet pienestä pojasta saakka, — koko tuota suurta, pyhää luontoa, joka ympäröi häntä — — —
Haave, jota hän oli tavotellut, kuvastui hänelle jälleen — unelma, jonka hän, Hesekiel Jarlsvik, oli tahtonut muuttaa todellisuudeksi! — —