Hän kulki kauan, miettien minne menisi. Lopuksi oli hän tullut Marikan tuvan luo. Tuvan asukasta nimitettiin "rantakouraksi", siksi että hänen oli tapana kuljeskella rannalla näpistelemässä.
Hänen tupaansa poikkesi nyt Hesekiel.
Marika keitti paraikaa kahvia. Mutta hän ei ollut kutsunut vieraita, ja hänen kahvipapunsa riittivät juuri parahiksi hänelle itsellensä.
Marika kulki edestakaisin lattialla ja kampaili tukkaansa ja puhalteli turvetta. Hän katsahti tuon tuostakin poikaan.
Tämä ei puhunut mitään. Hän kävi istumaan ja katseli ympärilleen kirkkain katsein. Hänen kasvonsa olivat vinhassa tuulessa käyneet punaisiksi.
Hän olisi kyllä varmaankin tarvinnut hiukan lämmikettä, mutta nyt oli niin, että Marikalla oli sitä vain juuri omaksi tarpeeksensa.
— Vai on nyt niin hienoa väkeä liikkeellä… oli oikein kiltisti, että tulit tervehtimään tällaista raukkaa kuin minua…
Poika ei vastannut mitään, hymyili vain ja istui katsellen ympärilleen.
— No, pitäisikös olla, jos saan luvan kysyä? Poika käännähti häneen päin.
— Ei, en minä tahdo mitään.