Nyt saapui aamunkoittoa ennustava kylmä tuulenhenkäys.
Silloin istui Hesekiel jälleen virran reunalla.
Aamuauringon ensi säde tunki esiin kautta kostean ilman. Linnut heräsivät puissa, muuttautuivat lähemmäksi toisiansa ja lausuivat päivän tervetulleeksi.
Ja aamunkoi voitti yhä enemmän alaa. Kultainen ilmalaine valahti yli maan ja meren.
Hesekiel oli noussut paikaltansa, horjuen kuin yliluonnollisen ponnistuksen jälkeen.
Hän seisoi hetkisen kuin haltioituneena.
Hurjan virran pyörteistä ja ulkoa ulapalta, metsän pimennosta ja syvältä maan uumenista puhuivat hänelle salaiset äänet.
Ja hänen itsetietoinen kiihkeytensä laskeutui lepoon kuin laine. Hänen silmissään kuvastui hiljaista voimaa, hänen kasvonsa olivat tyynet.
Uutena olentona hän nyt seisoi siinä.
Kotimatkalla hän kohtasi tohtorin, joka palasi sairaskäynniltään.